Näytetään tekstit, joissa on tunniste 22q. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 22q. Näytä kaikki tekstit

torstai 16. marraskuuta 2023

Tiedon rinnalle on elintärkeää saada vertainen

 

Turun Kirjastosilta
22.11.2019 kuljin Aurajoen rantaa. Turun Kirjastosilta oli valaistu punaiseksi. Luin ohimennen kirjoituksen 22q11-oireyhtymistä ja ahdistuin vahvasti. Miksi näistä pitää tiedottaa, koska jo pelkkä tieto harvinaissairauksista ahdistaa?

 Pelkkä tieto ahdistaa. Se jättää yksin pelottavan nykyhetken ja tulevaisuuden kanssa. Tiedon rinnalle on elintärkeää saada vertainen. Hän, joka on saman oireyhtymän kanssa jo elänyt, pysynyt pinnalla ja vertaistuen voimalla kykenevä vielä tukemaan sinuakin. Vertaistukija tuo toiselle Toivoa. 


Isoäiti ja lapsenlapsi
Me oltiin se vuosi eletty vauvakuplassa. Pelon, ilon, väsymyksen ja epätietoisuuden kanssa. Epätietoisuus tuo elämään stressiä ja turhaa kuormitusta. Epätietoisuus laittaa etsimään neulaa heinäsuovasta sitä löytämättä. Epätietoisuus estää löytämästä apua. Sen takia harvinaissairauksista pitää tiedottaa. Tieto auttaa varhaisessa diagnostiikassa. Varhainen diagnoosi tuo avun, hoidon ja vertaistuen äärelle.

Vuotta myöhemmin oli jälleen marraskuu. Inhokkikuukauteni. Olin juuri liittynyt 22q11 Finlandin perhejäseneksi. Kävelin tietoisesti Kirjastosillalle ja tein päivityksen someen siinä seistessäni. Lapsenlapsellani on 22q11.2-deleetio-oireyhtymä.

Kaksi viikkoa diagnoosin saaminen helpotti. Sitten iski pelot. Sain lähetteen kuntoutuspsykoterapiaan, jonka viimeinen jakso käynnistyy tänä syksynä, viidennen kansainvälisen punaisten valojen 22q11-oireyhtymien näkyvyyspäivänä. Terapian rinnalla minua on kuntouttanut 22q11- yhteisö - somessa ja livenä. Isoäitinä minulla on aikaa osallistua 22q11 Finland -yhdistyksen hallituksen toimintaan, minut on koulutettu Harso ry:n kautta kokemustoimijaksi, Toivo-vertaistukijaksi ja vertaistukipienryhmän vetäjäksi. Minä saan olla mukana päivittämässä Harson HarviNaiset -sometilillä harvinaissairaan läheisen näkökulmasta, kesällä olin mukana 22q11 Finlandin SuomiAreenan paneelissa. Nyt olen mukana myös Toivo-vertaistukisovelluksessa vapaaehtoisena.

Koulutettu vertaistukija
ja pienryhmäohjaaja Saara Suvitie

Kaikkeen tähän toimintaan lähdin mukaan, sillä vertaistukija otti minuun yhteyttä, kun liityin potilasyhdistykseemme. Hän halusi auttaa minua, tukea ja kuunnella. Minua itketti ja liikutti. Minulle vieras ihminen kokee henkilökohtaisesti tärkeäksi sen, etten minä mene rikki omassa elämässäni, vaan jaksan pysyä kasassa. Voiko mikään lisätä uskoa ihmisyyden hyviin puoliin enempää? Ei ainakaan omalla kohdallani.

On uskomatonta, mitä yksi ihminen voi saada aikaan koko yhteisön hyväksi omalla vapaaehtoisella panoksellaan sen asian puolesta, joka itselle on tärkeä ja lähellä sydäntä. Oma lapsi, oma perhe ja taistelu sen puolesta, että maailmalla on tietoa tunnistaa ja hoitaa harvinaissairauksia, joita Suomessa ei perusterveydenhuollossa tunnisteta, koska tieto puuttuu.

 22q11-oireyhtymät ovat yleisiä harvinaissairauksia. Oireyhtymää voi epäillä helposti heti syntymän jälkeen, jos oireyhtymä tulee Suomessa perusterveydenhuollossa yhtä tunnetuksi kuin  esim. Downin syndroomakin on. Helppoa, sillä tuo tieto on jo maailmalla ja yliopistosairaaloiden harvinaisyksiköissä. Siirretään se Suomessa myös perusterveydenhuoltoon! Ei tarvitse keksiä pyörää uudestaan, sillä se on jo keksitty. Suomessa ei ole ammatillista lääketieteellistä tahoa, jolle tuon tiedon siirtämisen voisi suoraan osoittaa. Siksi kansainvälistä lääketieteellistä tutkittua tietoa käännetään suomeksi ja ylläpidetään ajantasaista tietoa somessa vapaaehtoisten yhdistysaktiivien voimin. Uskomatonta, mutta totta. 


Lapsenlapsi ja isoäiti
Vertaistuki ja yhdistysten toiminta on meille oireyhtymäpotilaan ydinperheen ulkopuolisille läheisille ainut tapa saada tietoa ja apua itsellemme. Emme onneksi ole vain perheen tiedon varassa, sillä heillä on päävastuu huolehtia omasta jaksamisestaan - ei meidän muiden. Vertaistuki pitää meidät isovanhemmat huoltovarmuudessa kestävinä, jotta omat paukkumme riittävät tukemaan lapsiamme ja lapsenlapsiamme.


Vertaistuki on yksi ihmisyyden hienoimpia ilmenemismuotoja. Saa olla joku jollekin. Saa tuntea itsensä tärkeäksi. Saa tuntea, että se mikä on ollut omassa elämässä koskettavaa ja hajottavaa voi kääntyä vahvuudeksi. Vertaistuki auttaa kuulumaan isompaan yhteisöön ja saa tuntea oman tehtävänsä yhteiskunnassa merkittäväksi. Vertaistukitoiminta lisää hyvinvointia ja hoitaa mielenterveyttä.

 Osallistuin viime joulukuussa Harson 10 vuotisjuhlan punaisen maton gaalaan. Hieno tilaisuus jännitti. En ole hienojen juhlien viettäjä. Juhlien kautta moni somesta tuttu oireyhtymäystävä - vertainen - tuli näkyväksi livenä, se auttoi tiivistämään yhteisöllisyyden tunnetta. On tärkeää saada some-kirjoitusten  ja Teams-tapaamisten rinnalle vertaistapaamisia, kummitoimintaa, kiusaamisen estämisen kampanjoita ja ihan oikeaa ystävyyttä. Pikkuhiljaa. Tieto siitä, että te kaikki harvinaiset olette olemassa, on tärkeää meille, toinen toisillemme ja yhteiskunnalle, terveydenhuollolle, varhaiskasvatukselle ja kouluille ja työelämälle. Suomi on yhteiskunta, jossa harvinaissairauksien hoidossa tieto ja vertaistuki yhdessä ovat avain diagnoosin ymmärtämiseen ja parempaan hoitotasa-arvoon. 22q11-oireyhtymien kansainvälistä näkyvyyskuukautta vietetään marraskuun ajan. Varsinainen näkyvyyspäivä, jolloin punaiset valot syttyvät julkisrakennuksiin, on 22.11.

 

Saara Suvitie
Harvinaisen tärkeä isovanhempi

22q11Finland
info@22q11finland.fi

torstai 23. kesäkuuta 2022

Haluaisitko vertaistukijaksi? 
Tähän kysymykseen vastasin myöntävästi.
 

Kevään aikana  työpäivien päätteeksi osallistuin neljään laajaan ja syväluotaavaan etätapaamiseen kotipadin kautta. Kattojärjestömme HARSO ry:n TOIVO-vertaistukijavalmennus pohjaa itseoppimiseen eri osa-alueita pohtimalla, keskustelemalla ja ryhmätöiden kautta. HARSO koulutti nyt ensimmäistä kertaa TOIVO-vertaistukijoita harvinaisten sairauksien kentälle. Kouluttajana toimi 22q11 Finlandin puheenjohtaja Satu Salmi.


Valmennus tapahtui verkkoympäristössä Teams-alustalla. Vaikka meikämummo on armottoman kehno kaikissa laitehommissa, tämä oli tehty riittävän helpoksi, joten osallistuminen sujui minultakin. Tunsin siitä iloa ja ylpeyttä.

Porukka oli sopivan kokoinen. Mukana oli laaja edustus eri diagnoosien edustajia harvinaissairauksien kentältä. Ryhmäläiset olivat valoisia tyyppejä. Jo heidän kuuntelemisestaan tuli toiveikas ja eteenpäin katsova olo. Satun koulutuskokonaisuudet olivat tiiviisti ajan hermolla. Teemat sukelsivat kunnolla syvään päähän ja antoivat aiheita pohdiskelevaa  oppimispäiväkirjatyöskentelyä varten. Neljän kokoontumisen käsiteltävät aiheet olivat mm. tunteista arvostavaan kohtaamiseen, oman hyvinvoinnin ja roolin pohtimiseen vapaaehtoistyössä, ystävällisen rajaamisen ja vertaistukijoiden vertaistuen merkitykseen.

Kävin aikaisemmin tänä vuonna kokemustoimijakoulutuksen. Heti alkuun avautui kokemustoimijan ja vertaistukihenkilön tehtävien erot. Kokemustoimija puhuu heille, joille aihe on uusi ja vieras. Vertaistukihenkilö tukee vertaista samassa elämäntilanteessa olevaa henkilöä. 

Itse olen pienen 22q11-tytön mummo. Samaistuttavin vertaistuettava voisi siis olla toinen isovanhempi tai toinen juuri diagnoosin saanut perhe. Meille aktiivisille isovanhemmillekin voisi perustaa oman vertaistukiryhmän. Olen vuodenvaihteesta toiminut 22q11 Finlandin hallituksessa varajäsenenä. Yhdistyksen sääntöjen mukaisesti en kuitenkaan pysty osallistumaan vertaistukiryhmään, sillä oikeus osallistua niiden toimintaan on rajattu 22q11-oireyhtymäpotilaille ja heidän vanhemmilleen.

Heti lapsenlapseni diagnoosin varmistuttua olen kuitenkin saanut Satu Salmesta itselleni oman vertaistukihenkilön. Olen kokenut sen olleen itselleni kaikkein tärkein tuki ja turva tiedon saamisen, lämmön, tuen ja kannattelun muodossa. Se on kannustanut itseäni lähtemään nopeasti myös mukaan yhdistyksen toimintaan. Haluan ymmärtää oireyhtymää, sen luonnetta, kokonaisuutta ja olla tietoinen kaikesta, mikä auttaa oireyhtymäpotilasta ja meitä hänen läheisiään saamaan apua, tukea, hoitoa ja terapiaa, jotta elämästämme tulee yhdessä mahdollisimman hyvä.

Harvinaissairaus on aluksi pelottava tuntemattomuudessaan. Tieto avaa ymmärrystä ja auttaa saamaan kokonaistilanteen haltuun ilman että ahdistuu pelon ja epätietoisuuden alle.
22q11 Finland elää jäsentulojensa varassa. Kaikki toiminta ja tieto, jonka olen saanut ja joka on auttanut itseäni valtavasti, on vapaaehtoistyön varassa. Haluan kantaa korteni siihen kekoon. Yhteistyö on voimaa.


Haluankin muistuttaa, että meillä kaikilla on mahdollisuus halutessamme kannattaa 22q11 Finland ry:n toimintaa liittymällä jäseneksi tai maksamalla omavalintaista kannatusjäsenmaksua. Näin myös vertaistukitapaamiset mahdollistuvat arjessa ja voidaan vuokrata vaikka saunallinen uimapaikka ja tarjota osallistujille pientä purtavaa.

Lähitulevaisuudessa HARSO aloittaa vertaistuen pienryhmäohjaajakoulutuksen. Se on mahdollinen kaikille jo TOIVO-vertaistukivalmennuksen käyneille ryhmän vetäjän asiasta innostuneille. Minä olen kiinnostunut. Kevään kokemuksista vahvistuneena aion hakea mukaan. 


Iloista aurinkoista kesää kaikille,


Harvinaisen tärkeä isoäiti
Kokemustoimija ja vertaistukija

Saara Suvitie
22q11 Finland ry
www.22q11finland.fi




tiistai 8. helmikuuta 2022

Harvinaiset puhuvat harvinaisten kieltä

 22.11.2019 Turun kirjastosilta oli valaistu punaiseksi. Luin värityksen kertovan jostakin pelottavasta oireyhtymästä. En olisi halunnut edes tietää, että joku joutuu sellaisesta kärsimään. Vajaa vuotta myöhemmin nuorin lapsenlapseni sai saman diagnoosin. Mummon matka hyväksymiseen alkoi tuosta hetkestä. Sain linkin 22q11 Finlandin verkkosivuille, jossa on kattavin tieto, mitä oireyhtymästä tällä hetkellä suomen kielellä löytyy. Sain yhdistyksen puheenjohtaja Satu Salmesta itselleni oman harvinaisen tärkeän tukihenkilön. Asiat rupesivat loksahtelemaan kohdilleen. Tieto lisää tuskaa, mutta antaa työkaluja hakea ja saada apua, ymmärtää, mistä on kysymys ja asennoitua uudelleen, suostua kasvamaan harvinaisen tärkeäksi isoäidiksi.


Viime vuoden lopussa 22q11 Finland ry:ssä tehtiin sääntömuutos ja Satu pyysi minua varajäseneksi hallitukseen. Isoäidin arjessa on ripaus enemmän tilaa järjestötyölle, kuin pikkulapsiperheen vanhemmilla, joilta elämä kysyy läsnäoloa omien rakkaiden parissa vielä joka hetki. Kiitollisena otin haasteen vastaan. Olen opiskellut useamman illan tietoa hallituksen etäkokousten ja koulutusten muodossa, kirjoittanut kynä sauhuten oireyhtymätietoa muistiin ja yrittänyt jäsentää kuulemaani ymmärrettävään muotoon aluksi ihan itselleni.

Kun Harson kokemustoimijakoulutus laitettiin julkiseen hakuun, kiinnostuin asiasta heti. Ajattelin olevani vielä liian vihreä ja riittämätön hyppäämään siihen mukaan. Kun hakuaika alkoi umpeutua ja koulutukseen oli vielä paikka vapaana, aioin sittenkin uskaltautua mukaan. Asia tuntui tärkeältä, jos en minä, niin kuka sitten? Koulutuksen hakuvaiheeseen liittyi tunnin alkuhaastattelu. Puhuin nopeasti ja sangen sekavasti. En oivaltanut, että juuri minä ja oma tarinani, on oikeasti se tärkeä ydinasia, jonka ympärille minun kokemustoimijuuteni tulisi tämän kevään aikana rakentumaan.


Meitä kurssilaisia oli 11. Etänä suoritettu viikonloppu alkoi napakasti esittelykierroksella, jonka aikana kevyen hauskasti saimme tuntumaa toinen toisiimme. HARSOn ja harvinaissairauksien kenttä esiteltiin meille selkeästi ja saimme kuulla ensimmäisen koskettavan taidokkaan tietopaketin kokemustoimijapuheenvuoron muodossa. Ennakkotehtävänä oli selvittää oman taustajärjestön toimintaa ja esitellä se muille lyhyesti. Jo tuon esittelyn aikana tunsin syvää kiitollisuutta siitä, että minut oli kelpuutettu mukaan tähän huikeiden ihmisten ryhmään. Heidän vapaaehtoinen panoksensa harvinaisten kentän asioiden edistämiseksi liikutti minua syvästi. Se vastasi vahvasti myös siihen huoleen, jota olen jo vuosia tuntenut työskennellessäni varhaiskasvatuksen parissa. 

Oma esitykseni oli vielä varsin jäsentymätön vyyhti suuria asioita ja tunteita sekavasti toisiinsa lomittuneina. Ajattelin, että tämä on alku. Minun isovanhemman näkökulmani saa rauhassa jäsentyä ja kasvaa omaan mummoiseen muotoonsa. Minä olen hyvässä ja kannustavassa seurassa. Täällä saan nauraa ja itkeä, löytää ja etsiä, tulla kuulluksi ja ymmärretyksi samalla aaltopituudella. Yhdessä emme ole harvinaisia, sanoi itsensä harvimieheksi esitellyt uusi kokemustoimijaystävä.


Koulutuksessa saimme laadukasta opetusta kokemustoimijan toimintaympäristöistä, erilaisista rooleista niissä ja monenlaisista kohderyhmistä. Meitä ohjattiin työstämään tarinamme niin, että se on helposti muokattavissa kuulijan tai tilaajan tarpeita vastaamaan. Saimme opastusta tarinan rakentamiseen ja esittämiseen niin, että omat tunteemme pysyvät kasassa. Saimme valmiuksia palautteen antamiseen ja vastaanottamiseen, rentoutumiseen ja itsemyötätuntoon. Meitä ohjattiin myös siihen miten toimia yllättävissä tilanteissa muistuttaen, että olemme kokemustoimijoina edustamassa koko harvinaissairauksien kenttää, emme koskaan vain itseämme tai pelkästään omaa taustayhdistystämme, meillä on yhteinen tehtävä. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.

Kolmantena päivänä saimme aikaa kirjoittaa kymmenen minuutin ydintarinamme ensi kertaa esityskuntoon. Meidät jaettiin kahteen ryhmään, joten saimme kuulla puolikkaan ryhmän kokemustoimijatarinat. Ihmistä on helppo ihailla, kun hän avautuu siitä, mikä on hänen elämänsä syvin ja tärkein asia. Tuntuu arvokkaalta saada jakaa hetki hänen tarinansa rinnalla. Ihminen on kaunis ja rakastettava, kun hän on kokonaan totta ja uskaltaa luottaa siihen, että juuri minä olen hänen tarinalleen sen arvoinen kuulija. Jokainen meistä edusti jotain omaa ja jotain yhteistä - ihmisyyttä, jossa on niin paljon hyvää ja toimivaa. Yhteistyössä ihminen on osiensa tulo, ei summa.


Kouluttajat olivat ammattilaisia työssään. He todella tiesivät, mitä tekivät. Minä lähdin mukaan lähes tietämättä, mihin olen menossa. Viikonlopun jälkeen pääni on täynnä uusia ajatuksia. Minä uskon Harson voimaan. Kattojärjestömme viesti on lämmin, kannustava ja elintärkeä. 

Sote-alan uudistukset tuovat mukanaan muutoksia, joissa harvinaisten ääni pitää kuulua muutosten joka kohdassa vahvasti päätöksiin vaikuttaen. Harvinaiset osaavat puhua harvinaisten kieltä. Se vaatii sitkeyttä, lujaa tahtoa ja pitkäjänteistä työtä vapaaehtoisvoimin. Työ tekijäänsä palkitsee ja yhteisö, jossa saa tukea ja tietoa oman merkityksellisen matkansa kokemiseen sellaisena kuin se parhaimmillaan voi olla. Yhteiskunta on tässä merkittävässä osassa. Tieto Harvinaissairauksista pitää levittäytyä kaikkialle, missä harvinaissairaat ovat, elävät ja toimivat, kasvavat ja saavat hoitoa ja kuntoutusta. Diagnoosien pitää löytyä mahdollisimman nopeasti, jotta kuntoutus ja hoidot pääsevät toteutumaan ajallaan parhaimmalla tavalla. Pienillä arjen tuiki tärkeillä asioilla saadaan yhteiskunta yhdenvertaiseksi ja toimivaksi meille kaikille.

Toivon, että huhtikuun alussa koronatilanne antaa meidän olla lähiviikonlopun koulutuksen yhdessä Tampereella kasvokkain koko porukan. Sitä ennen saamme kasata kirjalliset kokemustoimija CV:t ja tehdä itsestämme parin minuutin kokemustoimijavideoesittelyn, eli hissipuheen, Harson kokemustoimijapankkiin tilaajien ja miksei sinunkin katsottavaksesi. Suosittelen. Olen varma, että niistä tulee upeita.


Ja matka jatkuu, kenties juuri sinä hyppäät mukaan seuraavaan koulutusporukkaan. Kannustan, tämä on harvinaista laatua oleva koulutus, ilon kautta!

Saara Suvitie
Harvinaisen tärkeä mummo
22q11 Finlandin hallituksen varajäsen

tiistai 25. toukokuuta 2021

Mun salaisuus

 MAANANTAI 17 TOUKOKUU 2021, 17:18

🌸 Moiccuu! Tätä postausta olen miettinyt monta vuotta, sitä miten kertoisin asiasta teille tai ylipäätänsä kavereille. Yhtä asiaa olen pitänyt kaikilta uusilta tuttavilta tai vanhoilta tutuilta salassa, tähän päivään asti eli 21vuotta. 🌸

✨Olen harkinnut pitkään että uskallanko kertoa näin isoa asiaa teille tai ylipäätänsä mun kavereile, heillekkään en ole tätä asiaa kertonut koska en ole uskaltanut. Monien reaktiot voi olla sitä luokkaa että ne saattaisi alkaa sanomaan pahasti tai muuten vain häpeäisi sitä tai sitten reaktio voisi olla toisenlainen, koskaan ei tiedä ellen nyt kerro sitä.

Se miksi lähdin kirjoittamaan tästä postauksen, enkä kertonut kavereille etukäteen tästä on se että en uskalla. Pelkään sitä että menetän tietyt kaverit jotka on ollut minun elämässä monta vuotta, koska ei olisi ensimmäinenkään kerta jos menettäisin kaverit kun kertoisin mitä piilotan sisälläni. ✨

✨ Tämän ison pelon takana on ollut myös se että en luota ihmisiin, en vain pysty siihen että kertoisin tutuille tai kavereille kasvotusten koska pelkään heidän reaktiota siihen mitä ne ajattelisi minusta tämän jälkeen.. Jonka takia se on helpompi kirjoittaa, kun ei tarvitse asiasta sen koomin puhua.

Se mitä olen pitänyt sisälläni, piilottanut 21vuotta on se että minulla on todella lievä kehitysvamma. Kyllä olen kehitysvammainen ihminen, minulla on sairaus ollut pienestä lähtien. Se ei koskaan lähde pois se pysyy minussa aina, sille en voi mitään koska se on ollut minussa jo ennen syntymää.

Minulta todettiin tämä sairaus kun olin noin vuoden- kahden vuoden ikäinen, eli ihan pieni vasta milloin se todettiin. Minulla on sairaus nimeltä catch 22 oireyhtymä (nyk. 22q11.2-deleetio-oireyhtymä), tätä asiaa olen piilottanut kaikilta. ✨

✨Itse olen kyllästynyt piilottamaan asiaa niin monen vuoden takaa, tai siitä etten ole kertonut kavereilleni näin tärkeää asiaa mikä olisi kuitenkin ihan hyvä tietää. Jotta ne ymmärtää miksi toimin miten toimin, tai miksi minulle jotkut asiat ovat hieman hankalampia.

Minulta on myös kysytty välillä että miten se catch 22 oireyhtymä (nyk. 22q11.2-deleetio-oireyhtymä) vaikuttaa minun elämiseen, se ei vaikuta elämään liikaa. Pieniin asioihin toki kuten huonompaan muistiin, siihen että opin hitaammin kuin muut, ymmärrys, jaksamiseen vaikuttaa myös eli väsyn normaalia enemmän kuin taas normaalit ihmiset kellä ei ole sairautta.

Tämä on asia mitä olen piilottanut kaikilta, koska minua on myös haukuttu pahasti ja olen myös koulukiusattu tämänkin takia koska jotkut eivät ymmärrä sitä miltä se tuntuu kun on sairaus mitä ei uskalla kertoa kaikille. ✨

✨ Tämän myötä olen kestänyt monta vuotta vaikka mitä paskaa, mutta silti minusta on tullut näitten jälkeen todella vahva ihminen. Kaikista pahiten ehkä satuttaa se miten jotkut läheiset ihmiset eivät hyväksy minua sellaisena kuin olen, mutta silti pyrin siihen etten anna asioitten vaikuttaa itseeni millään tasolla.

Jollain ihmisillä on myös ollut vaikea hyväksyä se asia tai jotkut ihmiset on myös häpenyt sitä että jos ne on minun seurassani, ne ajattelee jollain tapaa etten huomaisi sitä jos ne ei ole hyväksynyt sitä..

Monet ihmiset ovat myös välillä ehkä näyttänyt asian liian vahvasti siitä ettei ne hyväksy minun sairautta, vaikka ne sanoisi toisin mutta heidän olemus/käytös minun seurassani kertoo ihan muuta. ✨


✨ Totta puhuen tämän postauksen julkaseminen on pelottavaa, koska en ole edes kavereille uskaltanut asiasta kertoa. Nyt vuosien aikana minusta on alkanut tulemaan vahvempi, itsevarma niin uskallan tehdä tämän jollain tapaa edes. Tosin en tiedä onko jotkut kaverit huomannut mitään mutta ei ne ole ainakaan edes tajunnut kysyäkkään asioista, koska ne eivät ehkä osaa ajatella asiaa siltä kantilta että olen lievästi kehitysvammainen.

Asiaa olen piilotellut muitten reaktioitten takia, koska itselleni on ollut myös vaikeaa hyväksyä se että olen kehitysvammainen. Koska välillä tuntuisi siltä että olisin ihan normaali ihminen muitten lisäksi, mutta en ole.Olen alkanut pikku hiljaa kyllästymään peittämään oikeaa itseäni kaikilta, en vain jaksa piilottaa sitä enää. ✨

✨ Elämä toisaalta helpottaa jollain tapaa jos olen ensimmäistä kertaa kunnolla rehellinen kaikille, onhan tässä vuosia vierähtänyt tämän asian piilottamisessa. Toivon kuitenkin että ihmiset ottaisi tämän asian hyvin vastaan, eikä ottaisi huonosti tai jos ottaisi niin sitten ne eivät ole oikeita kavereita. Voin myös kertoa toisessakin postauksesta enemmän tästä sairaudesta jos haluatte kuulla enemmän siitä, mutta nyt ajattelin tämän postauksen lopettaa tähän. ✨
Kaikki kuvat on ottanut: Iita Ahtiainen
Sen somet: @iitamaria.kuvat ja @iitamaria.hevoskuvat 📸

Kirjoitus on suora kopio Viivin blogista Viivin luvalla. Muutoksena lisätty nykynimi oireyhtymään.
Viivin blogiin: https://nouw.com/viivinlifestyle


sunnuntai 21. helmikuuta 2021

Vastuullista 22q11.2-lapsen seurantaa Kainuussa

Tässä jälleen kuulumisia Martan vuosittaiselta osastojaksolta, joka oli taas noin viiden päivän mittainen tutkimusjakso. Osastojaksolla Martta pääsi tapaamaan muutaman kerran eri asiantuntijoita, kuten puheterapeuttia, toimintaterapeuttia, psykologia ja lastenneurologia, joiden kanssa hän leikki, teki "kokeita" ja tehtäviä.


Martta oli innoissaan, kuten aiemminkin sairaalaan menosta, ja siitä, että hän sai yöpyä sairaalassa. Yöpymisessä oli alussa hieman hankaluuksia, sillä osaston huoneiden happijärjestelmät suhisivat ja Martta ei millään meinannut saada nukuttua. Tässä huomattiin yhteys aistiyliherkkyyteen, ainakin ääniin.

Onneksi hoitaja pystyi kytkemään laitteet pois päältä, koska Martta ei niitä tarvinnut.

Myös syöminen sairaalaoloissa oli hankalaa, ihan kuten kotonakin - ja päiväkodissa. Ajatukset harhailevat aivan muualla kuin syömisessä. Juuri silloin tulisi paljon muita juttuja ja tekemistä mieleen. Ja uusi ruokakin epäilytti niin paljon, että välillä syötiin vain pelkkää leipää. Hyvä, että edes se maistui 😊

Puheterapeutin arviossa todettiin, että puhe on selkiintynyt paljon, joskin epäselvyyttä vielä vähän on. Puheesta puuttuu kirjaimia ja osan kirjaimista Martta korvaa väärällä kirjaimella. Testeissä Martalla meni suurin osa alle keskitason tai erittäin heikosti. Martta on ikätasosta jäljessä noin 1,5 vuotta, mutta edistystä on kuitenkin tapahtunut omalla vauhdillaan vuoden takaiseen jaksoon verrattuna.

Toimintaterapeutti huomasi, että Martan kädentaidot ja kynäily ovat vahvaa ja samoin monipuolinen leikki. Tarkkaamattomuus ja keskittymättömyys on Martan kohdalla suuri ongelma. Esiin nousi myös Martan vahva päättäväisyys ja tahto, jos joku asia ei onnistunut ihan heti. Aistiyliherkkyys tuli  esille myös toimintaterapiassa. Oli kovaa nälkää ja paha olla, ääniä kuului koko ajan mm. ovien ääniä, rekkojen tai kuorma-autojen ääniä… Hommat keskeytyivät koko ajan ympäriltä kuuluvien äänien takia ja Martan oli vaikea keskittyä mihinkään. Toimintaterapeutinkin testeissä jäätiin ikätasosta jälkeen, mutta varsinaista pisteytystä ei saatu tehtyä, sillä keskittyminen ei siihen ihan riittänyt.


Psykologin arviossa Martta leikki tapansa mukaan monipuolisesti. Psykologin mielestä on todella upea asia, että Martta käsittelee leikin kautta myös pelkojaan, kuten pimeää, mörköjä, kummituksia ym. Testeissä Martalla osa meni ikätason mukaisesti, mutta suurin osa taas alle keskitason tai erittäinkin heikosti. Edistystä on tälläkin saralla kuitenkin vuoden takaiseen, mutta edelleen ollaan ikätasosta jäljessä.

Eskari alkaa ensi syksynä. Nyt meillä on tarvittavat ainekset kasassa tulevia suunnitelmia ja järjestelyitä varten.

Meillä oli myös jakson lähellä vatsan ja munuaisten ultrakontrolli, jossa kaikki oli hyvin.

Kontroloitiin myös laboratoriokokeita mm. kalkkiarvot, kilpirauhasarvot ym. Kaikki oli siltäkin osin kunnossa.

Lisäksi meillä oli vielä silmälääkäri. Toimintaterapeuttimme huomasi aiemmin, että Martan näkö ei ehkä ole ihan niin hyvä, sillä kynätyöskentely tapahtui melkein nenä paperissa kiinni. Silmälääkäri totesikin, että Martta tarvitsee lasit. Hajataittoakin siinä vähän ilmeni. Nyt sekin asia on kunnossa ja lasit ovat tekeytymässä ja tulossa aivan hetken kuluttua. Niitä Martta odottaakin innolla, sillä hän sai tietenkin valita itselleen mieluisimmat lasit.

Jatkosuunnitelmat näyttävät sille, että puheterapia ja toimintaterapia jatkuvat edelleen. Uutena juttuna pääsemme keväällä kokeilemaan tarkkaavaisuushäiriöön lääkitystä. Tämän vaikutusta odotamme jännittävin mielin. Helpottaako se meidän arkea yhtään ja saako Martta itse lääkkeestä apua vaikeisiin tilanteisiin.

Jatkamme vuoden eteenpäin vielä diagnoosilla monialainen kehityshäiriö, ja jos ei vuoden päästä olla tarpeeksi edistytty, voi olla, että se diagnoosi muutetaan lieväksi kehitysvammaksi. Aika näyttää miten kehitys etenee.


Mutta olipa diagnoosi mikä tahansa, Martta on ihana juuri sellaisena kuin on - iloinen, sosiaalinen, hauska, mukava ja toiset huomioiva herkkä tyttömme!

Olemme saaneet paljon tukea ja tietoa 22q11 Finland ry:ltä laajasta oireyhtymän tuntemisesta. Se on antanut meille mahdollisuuden haalia ja saada Martalle juuri oikeanlaista hoitoa.

Kiittäen ja aurinkoista kevään odotusta toivottaen Martan perhe!





maanantai 25. tammikuuta 2021

PUPSU esittelee 22q11 Finlandin toimintaa

Kansainvälistä harvinaissairauksien päivää vietetään vuosittain helmikuun lopussa 28.2.

Tänä vuonna Harvinaiset-verkosto järjestää verkon välityksellä harvinaisteemaiset virtuaalimessut 26.-28.2.2021

Lisätietoja päivästä ja tapahtumasta: Harvinaiset.fi -sivuston kautta.


22q11 Finland ry osallistuu jälleen harvinaissairauksien päivän tapahtumiin:

Virtuaalimessuilta löytyy "messuosastomme", jonka kautta esittelemme toimintaamme. Meitä auttaa tänä vuonna kuopiolaisen hallitustoimijamme Hili Happosen luoma PUPSU-hahmo. 

Pupsulle on tullut vieraaksi Q-nalle ihan toiselta puolelta maailmaa - Delfiiniasta! Philadlephiahan se paikka oikeasti on ja nallenkin nimi on ihan oikeasti 22q-nalle, mutta pehmokaverusten suuhun taipuu paremmin nuo delfiinit. Q-nalle viedään tietenkin saunaan ja lumihankeen - mikäs sen suomalaisempaa :)

Tässä linkki Pupsun ja Q-nallen pariin: Klikkaa tästä Youtube-videoon

22q11 Finland ry osallistuu Virtuaalimessuille messuosaston lisäksi muullakin tavoin HARSO ry:n järjestämän messuohjelman kautta: mm. paneelikeskusteluun ja nuorten osuuteen.

Kannattaa seurata messuohjelmaa, kun se julkaistaan lähempänä ajankohtaa helmikuun aikana.

Harvinaissairauksien päivä 28.22021


perjantai 27. marraskuuta 2020

22q11-näkyvyyspäivä - The 22q11 Day

 Viime sunnuntaina vietettiin 22q11.2-oireyhtymien kansainvälistä näkyvyyspäivää. 22.11. syttyi yli 100 julkisrakennukseen punaiset valot 22q11.2-oireyhtymien puolesta. Tapahtumapäivän ympärillä toteutui maakohtaisia tiedotuskampanjoita. Useissa maissa asia uutisoitiin TV:ssä. Päivän organisoi 22q11 Europe, joka toimii Euroopan alueen maakohtaisten 22q11-jäsenmaiden järjestöjen sekä asiantuntijoiden, tutkijoiden ja perheiden kattojärjestönä. 22q11 Finland on mukana sekä eurooppalaisessa että maailmanlaajuisessa yhteistyössä.

22.11. Kuhmo-talo Martan äidin kuvaamana, Kuhmo

22.11. Luvian Tasala ja Eveliinan perhe 

22.11. Tammerkoski Lyytin äidin kuvaamana

22.11. Keski-Suomen Sairaala Nova
Karoliinan äidin kuvaamana


Koko maailman laajuinen 22q11-yhteisö perheineen, järjestöineen, tutkijoineen ja 22q-klinikoineen on tiivis ja aktiivinen aivan Australiasta Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan. Kaiken aikaa on tasaisesti tarjolla englanninkielisiä seminaareja ja konferensseja lähes kaikista 22q11.2-oireyhtymiin liittyvistä osa-alueista. Australian ja Uuden-Seelannin järjestöllä on talven ajan meneillään mielenkiintoinen seminaarisarja. Philadelphian Lastensairaalan 22q and you -klinikka tarjosi juuri 22.11. kattavan 22q11-Dayn seminaarin. Oireyhtymien oireisto kattaa lähes kaikki ihmisvartalon elinjärjestelmät ja on elinikäistä seurantaa ja koordinointia vaativa kokonaissairaus. (ks. ystävällisesti edellinen blogi-postaus diagnosoinneista ikätasoisesti eri oireistoihin liittyen.)

22.11. TaYS F-rakennus, kuvaaja Merja Läykki

22.11. Näsinneula, kuvaaja: Merja Läykki

22.11. Original Sokos Hotel Ilves,
kuvaaja: Merja Läykki

Sunnuntai 22.11. kokosi koko maailman 22q11-yhteisön - 22q-familyn - asiamme äärelle. Tarkoitus oli nostaa yhdessä näiden tuntemattomien, mutta melko yleisten oireyhtymien näkyvyyttä ja tunnettuutta. Päivä onnistui kaikkialla yli odotusten. 

22.11. Turun Kirjastosilta, kuvaaja: Roosa Liimula

22.11. Turun Kirjastosilta, kuvaaja: Saara Suvitie

Euroopan alueelta The 22q11-Dayn toteutukseen osallistuivat Espanja, Italia, Irlanti, Puola, Belgia, Saksa, Iso-Britannia sekä Suomi. Yhdysvaltojen itärannikolta mukana oli Philadelphia ja Philadelphian lastensairaalan 22q and you -klinikka, jossa hoidetaan kaiken ikäisiä 22q11.2-deleetio ja -duplikaatiopotilaita. Iso-Britanniasta oireyhtymien tiedotukseen osallistui mm. Cardiffin yliopisto tiedottaen 22q11.2-tutkimustuloksistaan koko marraskuun ajan päivittäisinä postauksina Twitterissä.

22.11. Kuopion Kaupunginteatteri, kuvaaja: Tatu Kemppainen

22.11. Kauppakeskus Matkus, Kuopio, kuvaaja: Laura Leppänen

22.11. Keski-Suomen sairaala Nova, Jyväskylä,
kuvaaja: Susanna Veijonen

Myös Suomessa päivä onnistui yli odotusten. Viime vuonna Facebookin näkyvyyskampanjointimme punaisena loistavien julkisrakennusten ohella tavoitti 12 000 lukijaa. Tänä vuonna julkisrakennuksia oli mukana tuplasti enemmän - 12 rakennusta 8 kaupungissa - Facebookin kampanjointimme tavoitti yli 50 000 lukijaa. Marraskuun blogi-julkaisut tavoittivat Suomessa melkein 5000 lukijaa. Instagramissa ja Twitterissä asiamme sai huikeaa huomiota lukijoiden tarinoissa - ja mikä tärkeää, myös asiantuntija- ja järjestötahoilla.

22.11. Lappia-talo, Rovaniemi, kuvaaja: Kaisa Mathlin

22.11. Oulun Kaupunginteatteri, kuvaaja: Anu Tervonen

Suomen osalta päivän merkittävin anti jäsenistömme sydämen palolla osallistumisen ohessa oli se, että tänä vuonna 22q11.2-oireyhtymien tunnettuuden ja ymmärryksen osalta merkittäviä tahoja osallistui kampanjointiin. Terveyskyla.fi -sivuston Vertaistalo.fi julkaisi ajankohtaisuutisissaan artikkelin näkyvyyspäivästämme. Pääkaupunkiseudun OLKA-toiminnan johdolla koko maan sairaaloissa toimivat OLKA-toimijat osallistuivat tiedotukseen. Lisäksi yliopistosairaaloiden harvinaisyksiköt tiedottivat oireyhtymistä ja näkyvyyspäivästä henkilökunnalleen, perinnöllisyys- sekä lasten ja nuorten yksiköihinsä. Turun yliopistollisen sairaalan harvinaisyksikön ja viestinnän yhteistyönä tiedotus eteni Intran kautta koko Varsinais-Suomeen. Tampereen yliopistollisen sairaalan F-rakennus valaistiin punaisella ja viestintä osallistui aktiiviseen tiedotuskampanjaan Instagramissa teettäen jopa kyselyn 22q11-oireyhtymien tunnettuudesta. Tuloksena oli, että 90% vastanneista ei tunnistanut oireyhtymiä. Tiedotuskampanja oli siis hyvinkin paikallaan - kuten tiedämmekin. Myös Tukiliitto osallistui tiedotukseen kirjoittamalla verkkouutisen uutiskirjeeseensä 22q11.2-oireyhtymien näkyvyyspäivästä.

22.11. Martta iloitsee Kuhmo-talon pihalla, kuvaaja Satu Kananen


22q11-päivän päätteeksi Martta on leiponut 22q11-piparin!
Kuvaaja: Satu Kananen


22.11. Eveliina iloitsee Tasalan pihalla 22q-nallen kanssa!
Kuvaaja: Milla Nordlund

Kaiken kruunasi Joulupukin videoterveiset Rovaniemen Joulupukinmaasta koko maailman 22q11.2-perheille ja -henkilöille! Joulupukin terveiset ovat tavoittaneet Facebookin yli 20 jaon ja edelleen jakojen kautta sekä Youtube-kanavamme kautta hurjan määrän ihmisiä toivottaen iloa ja joulumieltä.


22q11 Finland kiittää lämpimästi kaikkia päivän toteutukseen ja asiaamme tukeneita tahoja!

Vuoden kuluttua jälleen vietetään 22.11. oireyhtymiemme näkyvyyspäivää punaisin valoin säteillen.


Tässä koostettuna julkaistuja artikkeleita:

22q11 Europen kooste sunnuntain 22.11. punaisista valoista ympäri maailmaa:
tästä 22q11 Europen artikkeliin

Terveyskyla.fi / Vertaistalo.fi Ajankohtaista -palstan uutisointi:
tästä Vertaistalon artikkeliin

Tukiliiton Ajankohtaista -uutisointi:
tästä Tukiliiton uutiseen

Joulupukin terveiset koko maailman 22q11-perheille:
katsele tästä Joulupukin terveiset


Kirjoittanut:

Satu Salmi, puheenjohtaja, 22q11 Finland
www.22q11finland.fi

perjantai 13. marraskuuta 2020

Mummon näkökulmasta

Kolmas suloinen pojantyttäreni syntyi kauniina lumisena talviaamuna. Vedin isosiskot pulkalla Tyksiin tapaamaan uutta pientä pikkusiskoa. Tunnelma oli iloisen riehakas. Sillankaiteelta tarttui tumppuun uusia puhtaan valkoisia lumipalloja. Lapsi oli pieni ja suloinen. Häntä sai rauhassa silitellä. Kahviossa sain kuulla hänen olevan Vanamo - pieni ja hento metsänkukka.

Ruokailun kanssa tuli haasteita, eikä paino noussut. Kielijänne piti leikata ja käydä osteopaatilla. Yöt olivat syömisen täyttämiä ja siihen meni paljon aikaa, kun kesken ruokinnan tuli uni. Äiti pumppasi maitoa ja isä juotti tuttipullosta. Minäkin sain syöttää häntä.

Ensimmäiset itkuni itkin jo synnäriviikolla. Ajattelin, että jopas kolmas kerta toden sanoo ja mummous punnitaan. En tiennyt, mikä sai oloni niin levottomaksi. Ajatukset menivät pelonsekaisilla ylikierroksilla ja etsin itse vastauksia netistä. Ensimmäinen löytämäni diagnoosi meni metsään, mutta se esiintyi avauksena keskustelulle. Pelotti, miten vanhemmat ottavat vastaan epäilykseni siitä, ettei kaikki ehkä ole aivan tavallisesti. Oman äitini kanssa stressi purkaantui itkuun ja ajatukseni jäsentyivät, kun hän kysyi minulta "kelpaako meille pelkkä priima".
 

Vanamon jokeltelu ei alkanut ajallaan. Se jäi kokonaan pois. Myöhemmin hän alkoi murista kurkkuäänillä kuin pieni dinosaurus. Sanoja ei alkanut muodostua. Neuvolassa asiaan ei reagoitu juuri mitenkään – odotellaan, katsellaan. Minä olen kärsimätön ja kaipaan nopeita vastauksia. Minulla oli vaikeuksia ymmärtää pituus- ja painokäyrien tarkkailua ja niiden merkityksiä. Vasta pikkuhiljaa oivalsin pituuskasvun poikkeuksien voivan kertoa monenlaisista erilaisista oireista ja juurisyistä, joiden etsiminen vaatii monialaista yhteistyötä eri ammattilaisten kesken. Tutkimukset sulkevat vaihtoehtoja pois, jolloin voi jatkaa eteenpäin tietäen, että vastauksia löytyy, kun ollaan tarpeeksi sinnikkäitä.

Vanamon vanhemmat kertoivat huonosti nukutuista öistä. Vasta, kun sain Vanamon mummolaan yökylään ymmärsin, mistä he puhuivat. Ymmärsin senkin, että se, mitä en tiedä, en tiedä. Usein sitä luulee kuulevansa, mistä toinen puhuu. Ymmärtää ikään kuin liian nopeasti asioita. Yövalvominen on tavallista vauvavuotena: on koliikkia ja ruuansulatusvaivoja, unihormooni ei erity, keskeneräinen ja kehittyvä hermosto katkoo yöunia. 

Samasta ohikuulemisen ja yliymmärtämisen vaivasta kärsitään varmasti myös neuvolassa ja lastenlääkärissä. Jos ei osata tehdä tarkentavia kysymyksiä, voi kuvitella ymmärtävänsä, mistä on kysymys, vaikka lopulta ei tietäisikään mitään. Vanamon yökyläreissujen aikana huomasin, että yöllinen vauvan kiemurtelu on kipua. Siinä vieressä pysyi helposti hereillä koko yön. Yritin hieroa hänen massuaan ja jalanpohjiaan, nostaa tyynyllä patjaa ja päätä ylemmäs, mutta mikään ei auttanut. Pienen lapsen kipuitku, johon ei pysty vaikuttamaan, on pelottavaa. Se aiheuttaa huolta ja saa etsimään apua.

Kun kaikki labra-arvot olivat toistuvasti kunnossa ja haetut diagnoosit eivät tuottaneet tulosta, toivo ja pelko vaihtelivat vuoronperään. Samalla Vanamo kasvoi ja kehittyi suloiseksi, valloittavaksi, hauskaksi omaksi itsekseen. Opimme tuntemaan ja rakastamaan häntä juuri sellaisena kuin hän on, mikä on ollut arvokasta. Osaan jo arvostaa sitä, että diagnoosin löytymiseen meni aikaa. Sain oppia tuntemaan lapsenlapseni ennen kuin oireyhtymän kautta tulevat mahdolliset vaikeudet pääsivät määrittelemään sitä, kuka hän on meille ja minulle. Toivon, että Vanamon polku on mahdollisimman tasainen ja hyvä. Silti en tahtoisi, että hän olisi yhtään erilainen kuin on. Meille hän on täydellinen juuri omana itsenään.


Kukaan meistä ei ole pelkästään yhtä kuin oma geenipakettimme, vaan ihmisyys ja yksilöllisyys on jotakin paljon ainutlaatuisempaa. Meissä kaikissa on geneettisesti enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroavaisuuksia. Ihmiset yksilöinä ovat omia ainutkertaisia ja tarkoituksellisia itsejään. 

Minulle on arvokasta saada olla osana lasteni ja lastenlasteni elämää. Voin auttaa vanhempia univajeesta ottamalla pikkuisia yökylään viikonloppuisin ja hoitaa omaa jaksamistani, jotta minusta on heille iloa ja apua mahdollisimman pitkään. Isovanhemmuus on minulle arvo. Lapsenlapset tuovat sisältöä omaan elämääni ja saavat minut tuntemaan itseni tarpeelliseksi osana sukupolvien ketjua. Samaan aikaan huomaan, että minä en ole paras osa itsestäni, jos en pidä huolta omasta jaksamisestani ja omasta unenlaadustani riittävästi. 

Vanamo opettaa meitä ottamaan vastuun omista tunteistamme ja jakamaan ajatuksiamme toinen toisillemme rehellisesti. Ensin diagnoosin löytyminen oli helpotus ja se antoi vastauksia moneen kysymykseen: vertaislapset näyttivät tutuilta ja oirekirjo oli osittain samanlaista. Ihana, avoin, tukeva, kannustava ja tietoa jakava vertaistukihenkilö löytyi kotikadulta. Yhdistyksen puheenjohtaja otti minuun suoraan yhteyttä, kun isovanhemmat eivät pääse vielä yhdistyksen some-yhteisön osaksi. Olen saanut häneltä suoraan niin paljon tukea ja tietoa, että olen kiitollinen ja liikuttunut. Ihmisyys on hienoa.

Omat tunteet lähtivät kuitenkin kriisiprosessiin ilman omaa lupaani. Kuljin helpotuksesta surun kautta pelkoon ja vihaan. Kaadoin pahan oloni isoisän niskaan. Tulin kuulluksi ja hyväksytyksi, vaikka käyttäydyin itse todella huonosti. Itkin töissä. Sain luvan mennä työpsykologille ja sitä kautta konsultoin psykiatrian professoria, joka kuunteli minua tunnin ajan tarkkaan ja sanoi: "Kyllä sä pärjäät. Ku ikävät asiat kohdistuu lapsiin tai lapsenlapsiin, ni se sattuu aina enemmän. Kyl me ittemme kans pärjätään".

Myös Vanamon isosiskot on huomioitu. Saimme lainaksi upeat kuvakirjat, jossa kromosomipoikkeavuuksia on avattu selkokielisesti ja lapsentasoisesti. Näitä kirjoja saa lainata myös tyttöjen päiväkotiryhmiin. Niinpä eilen, kun isosiskot poikkesivat mummolaan, kertoi nelivuotias Vanamon olevan vähän kipeä. Epäilin flunssaa, mutta hän sanoi: "Ei, kun sillä on lehvuksia, ku Vanamolla on toi komosomipoukkeus". "Niin, me ollaan jo löydetty hänelle auttajakin", sanoi kuusivuotias. "Se opettaa hänet kato puhumaan". Siinä suklaita napostelemassa puhe soljui kepeästi ja kaikilla oli hyvä mieli, siitä oli turvallista lähteä leikkimään kotia.



Vanamo tulee pärjäämään itsensä kanssa mainiosti yhteisön - meidän - tuella. Se tieto antaa siivet ja voimat käsitellä oma tunneskaala tiedostaen ja ammattilaisen avulla. Minua pelottaa tulevat tutkimukset ja se, tarvitaanko leikkaushoitoja. Omat pelkoni helpottaa aina, kun saan viettää aikaa Vanamon kanssa ja näen hänen toimeliaan pirteän olemuksensa. Nalle Puhilta opin, että polun varrelta löytyy, mitä polun varrella tarvitaan. Elämä eletään hetki ja päivä kerrallaan. Vuorelle noustaan pikkuhiljaa ja matka alkaa ensimmäisestä askeleesta. Meidän matkallemme on jo nyt ilmestynyt ihania uusia ihmisiä, tukihenkilöitä. Teitä kaikkia kiitän sydämestäni.

Elämä kysyy minulta, miten sopeudun Vanamon 22q11.2-deleetio -oireyhtymään. Minkä tarkoituksen voin löytää niistä haasteista, joita se tuo omaan elämääni isovanhempana? 

Teksti ja kuvat:
Vanamon Saara-mummo Varsinais-Suomesta